keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kiurunkieliä lihahyytelössä: Osa 1


Ensijulkaisun suosion perusteella päädyin kirjoittamaan lisää. Sivukäyntien (3 kpl) mukaan joku toinenkin on käynyt lukemassa pintapyynnistä ja mäyrän syönnistä – itseni ja hovikuvaajani lisäksi.

Vaikka tarkoitus ei ole mikään ruokablogi ollakaan, lähtökohtaisesti julkaisen jokaisen jutun lopuksi jonkin riistareseptin, vaikka kertomus ei muutoin ruoanlaittoa sisältäisi. Varoituksen sana kaikille extreme duudsoneille ja hulluille keittiömestareille: - tarkoitus ei ole mennä aina pidemmälle ja läheskään joka kerta ei tulla näkemään lautasella majavanhäntää, supikoiran kirsua tai muuta ötläkettä, vaan pataan päätyy myös normaalien ihmisten käyttämiä riistaeläimiä. Tämän jutun lopuksi tosin valmistetaan erästä kummallisuutta – ainakin joissain piireissä. Ja kummallisuuksia on toki luvassa myös jatkossa, mutta ei aina.

Nykymaailman hengen mukaisesti myös Jagdtraum poimii rusinat pullasta eikä sorru jaaritteluun, vaan mennään ”mulle kaikki heti tänne”- asenteella, siksi tämänkertainen kirjoitus sisältää sirpaleisista ajatuksista kootut johtopäätökset ilman ylimääräistä sanahelinää ja erillisiä päivityksiä.

Ei mitään uutta auringon alla

Kesä on kääntynyt melko pitkälti syksyksi ja kausi on metsästyksen osalta jo avattu. Kyyhkyjahti käynnistyi totutusti 10.8 ja lintulajien osalta vuoroaan odottavat enää merilinnut, peltokanat ja tietenkin metsäkanalinnut joiden pyynti alkaa yhä edelleen perinteisesti 10. syyskuuta jatkuen aluekohtaisista rajoituksista ja lajeista riippuen lokakuun loppuun. Talvella metsäkanalintuja ei saa missään tapauksessa pyytää.




Muuan lintuja katseleva yhdistys tuli ulos kaapista ja julkaisi metsästyslinjauksensa. Tämä linjaus kaiketi tuli joillekin yllätyksenä ja kuulemani mukaan ovat toiset vallan shokissa tästä ulostulosta johtuen. Itseäni ei yllättänyt ja minusta on hyvä, että asioista puhutaan rehellisesti oikeilla nimillä eikä hyssytellen ja selän takana kuiskutellen.

Erittäin nuoret lehtokurpan poikaset pesässään



Minäkin pidän lintujen katselemisesta. Kaikenkokoisten, kaikenikäisten, kesä- ja juhlapukuisten tipujen suhteen olen kaikkiruokainen bongari. Lajivalikoima vaan ei ole nykyisessä asuinpaikassani järin runsas, enkä oikein ole sitä tyyppiä, joka lähtisi tiirailureissuille kovin kauas omilta sijoiltaan. Tässä ei minusta ole mitään väärää, eikä minusta siinäkään, jos joku haluaa muutakin kuin katsella. Siitä minä en tiedä mitään. Tai, minäpä tulen myös ulos kaapista ja heitän tähän oman näkemykseni.

Linnuista voi nauttia muutenkin kuin niitä katselemalla:





Heinäsorsaa salaattipedillä ja punaviinikastikkeessa.

Rakkaudesta tarkkuuteen

Minusta on mukavaa, että luoti osuu maalissa siihen pisteeseen, johon tähtäinristikko näyttää. Siksi olinkin lähes shokissa, kun Norman Oryx 11,7 gramman luodilla ammuttu kolmen laukauksen kasa näytti tältä:




Ennen Oryxi on käynyt Sakossani ns. samaa reikää ja vaikka ampuja ei tässä tapauksessa mikään ruudinkeksijä olekaan, niin väitän, että Norma on lataustaan/luotiaan viime aikoina muuttanut. Itse asiassa kuvan kasan ampui hirvenjuoksun suomenmestari ja muutenkin viimeisen päälle pyssymies, joten ei epäilystäkään siitä, ettei patruuna nykyään käy aseessani yhtä tarkasti kuin ennen. 

Monet ovat todenneet, että ”Kyllä se hirvelle riittää”, niin ehkä hirvelle, mutta ei minulle.

Vihtavuori N110 - piheistä piheimpien valinta?





Itselataaminen on mukavaa puuhaa ja varmaan pitäisi tästä lähtien hirvipaukutkin ladata itse, mutta onneksi keski-eurooppalainen RWS pelasti päiväni:

Tyylikkään näköiset evoluutiot piipussa kelpaa pyyntiin lähteä

Käy lähes  samaan reikään, jos ampuja ei hosuisi (allekirjoittanut - tässä tapauksessa)


Kyyhkynpyynnissä pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan, miltä oikea piekkaripyynti tuntuu. Pienoiskivääri on toki aiempinakin vuosina ollut mukana ja jokunen lintu sillä on pudotettu, mutta useimmiten se on ollut mukana ”kaiken varalta” ja haulikko on ollut pääasiallinen työkalu jahdissa.



Kerrassaan mahtava pyyntimuoto


Pienoiskivääri on siitä mystinen kapistus, että sopivien patruunoiden löytäminen siihen on lähes mahdotonta. Jos joku piekkariinsa tarkasti käyvän paukun löytää, voit olla satavarma siitä, että omassasi se heittää kuulan mihin sattuu normaalilta 50 metrin etäisyydeltä. Vielä hauskempaa on sopivan metsästyspatruunan löytäminen. Melkoisen syvällä kokemuksen tuomalla rintaäänellä voin sanoa, että esimerkiksi kyyhkynpyynnissä pienoiskiväärin luodin tulee olla mallia reikäpää. Muutoin lintu hyvänkin osuman saatuaan siipeää - joskus kauaksikin. Reikäpää vaan ei välttämättä ole niin tarkka.


Löytyi..


Winchesterin ”Tasapää” käy samaan reikään, mutta laukauksesta kaikki (3) kyyhkyt siivittivät istumapuultaan, vaikka osumat olivat hyviä.




Winchesterin Reikäpää pudottaa kyyhkyn istumapuun juurelle hyvästä osumasta, mutta ei ole aivan niin tarkka kuin mainitsemani ”tasapää”. Kyllä se kyyhkylle riittää, vai?

Pyyntikuumeesta

Työperäistä stressiä purkaakseni jäin viikonlopuksi (27.8. – 28.8.2016) kämpille. En uskaltanut lähteä pyyntiin siltä varalta, että rupeaisi harmittamaan. Tunne on tuttu viime vuosien varrelta ja usein siinä vaiheessa on itsetutkiskelun paikka. Lukitsin ovet, suljin verhot ja kävin nukkumaan, sillä väsytti pirusti.

Pitkään aikaan ei yöuniani ole tämä asia vienyt, mutta nyt se tapahtui: - kesän hiljaiselon jälkeen syötillä kävi töpselikärsä. Puhelin alkoi piippaamaan e-mailia aamuyön tunteina ja mikäs muu kuin villisika pönötti riistakameran kuvassa. Eikä kysymyksessä ollut mikään emäsika vaan melkoinen karju. Huomatkaa lähes maata myöten viistävä miehuus.


Möö-ö..täsä mä ny olen




Hetken tuntui siltä, että ei kai se auta kuin lähteä ajamaan 150 km samoin tein, mutta sitten järki voitti ja käänsin kylkeä. Pyyntiverta on siis vielä jäljellä. Ainakin vähän. Pitäisi lisäksi auto jättää 100 metrin päähän ettei tule sanomista. Eikä noin pimeässä näkisi ampuakaan. Paitsi kyllähän sitä näkisi tietysti valonvahvistimen läpi. Tai ei, villisian ruokintapaikalle asetetun kiinteän valonlähteen valossa sen näkisi, mutta ei ole valonlähdettä, eikä villisian ruokintapaikkaakaan. Nyt on, kun sika siinä kävi. Kävi myös supikoira, joten kaikki on asetuksen mukaista touhua. Jatkoin unia.




Mietin, että kellehän tästä nyt voisi kertoa. Pitäisi kai jollekin, seuran maita ja kaikkea. Mutta se on minun sika, en kerro kenellekään. En koskaan.

Aamulla kävin kuistillani kahvilla. Mietin, että miksi en mennyt pyyntiin. Ei sian pyyntiin – vaan ylipäänsä pyyntiin. Nythän on pyynnin aika, ei enää kesä, lehdet kellastuvat ja tippuvat takapihalle. En osannut vastata. Toivoin vain, että viikonloppu menisi ohi ilman, että kohtaan yhtään ihmistä. Ennen kuin kerkesin takaisin sisälle, törmäsin naapuriini, joka kysyi ”Eikö sinua yhtään kiinnosta haravointi?” En osannut vastata mitään muuta kuin: ”Ei, minua ei yhtään kiinnosta haravointi.” Kysyvä ei tieltä eksy.

Ruokapuuhia:

Periaatteena on ollut, että riista syödään pois pakkasesta ennen kuin seuraava kausi alkaa. Riistanlihalle noin vuoden säilytysaika alkaakin ehkä olla jo lähellä maksimia, riippuen tietysti vähän muutamista seikoista. Vakuumissa säilynee pitempäänkin ja esimerkiksi kyyhkyyn ei minun mielestäni pakkasen maku tartu niin helposti kuin vaikka vesilintuihin.

Perimätiedon mukaan suomalaiset ovat ennemmin kuolleet nälkään kuin syöneet tätä riistaa. Nykyään asianlaita lienee toinen sillä sanotaan, että ”nälkäinen syö vaikka jänistä”. Pakkasesta löytyi vielä viime syksyn jäljiltä jäniksen fileetä ja kuten näkyy, pakkaus on tehty kiireessä minigrip – pussiin eikä siihen ole muistettu edes mitään kirjoittaa. Epäilisin kuitenkin, että jäniksen filee pussista paljastuu. Mieleen palautui ko. pyyntitapahtuma – ja muistan senkin, että olen muut osat syönyt heti tuoreeltaan. Fileet oli tarkoitus säästää erikoisia tapahtumia varten, mutta ei niitä sitten tullutkaan, joten on tämä nyt syötävä itse.



Pussin sisälle on muodostunut jo jonkin verran jääkidettä ja hilettä

Minun mielestäni jäniksen filee ei kuulu mihinkään karjalanpaistityyppiseen pataan, vaan sitä on ruokapöydässä kohdeltava arvoisellaan tavalla, kuten mitä tahansa muutakin fileetä pl. majava, mäyrä ja pari muuta. Näin ajatellen valmistus on aina yksinkertaista. Fileet paistetaan pannulla mediumiksi ja annetaan hetki vetäytyä folion sisällä. Jälkimmäinen vaihe ei välttämättä ole tarpeen, mutta näin olen itse useimmiten toiminut.



Eli. Ensin kalvot pois mahdollisimman tarkasti ja lihaa säästäen. Fileerausveitsi on varmaan nimensä mukaisesti paras työkalu, itse jouduin turvautumaan Tommi – puukkoon. Saavutin kohtalaisen lopputuloksen.

Kysymys on lähinnä lisukkeista. Lohkoperunat, ne toimivat aina, vaikka nykyään perunaa haukutaan ravintoköyhäksi, mitä se varmaan onkin. Näissä ei kannata mielestäni mennä siitä missä aita on matalin ja hommata pakastealtaasta E-koodi-vitaminoituja lohkiksia, vaan lohkoa ne itse jauhoisista perunoista (usein punainen pussi kaupassa, luulisin).




Eli perunat lohkoiksi, hillitön määrä öljyä ja perunamaustetta sekaan. Nämä paistetaan uunissa 200 C niin kauan, että ovat kypsiä. Usein 45 min – 1 tunti riittää. Lopputulos on aina parempi kuin pakastelohkoperunoissa.



Jäniksen kanssa syödään porkkanoita. Aikoinaan opin laittamaan porkkanat tähän tyyliin. Ei voi epäonnistua ja maistuu hyvältä, jos porkkanoista ylipäänsä tykkää. Öljyä kattilaan, porkkanat ohuiksi viipaleiksi ja paahtamaan. Mausteeksi riittää basilisko.



Fileet paistetaan pannulla molemmin puolin muutaman minuutin ajan riippuen halutusta kypsyysasteesta. Liian vähän ei käytännössä voi paistaa, edellyttäen, että pannu on kuuma, joten 2 + 2 minuuttia mielestäni hyvä. Sitten folioon ja pippuria sekä suolaa päälle.


Kastikkeita näyttää olevan kaupassa melko moneen lähtöön. Niitä saa valmiina kermapurkkien mukana. Varmasti ovat hyviä, en ole kokeillut. Jäniksen kanssa tein yksinkertaisen kermakastikkeen. Siihen tulee kuohukermaa, sinappia, ketsuppia ja pippuria. Kuulostaa ällöttävältä, mutta on yllättävän hyvää, varsinkin jos ei nyt millään jaksa ruveta vääntämään lihaliemestä ja punaviinistä oikeaa kastiketta – jota minä ainakaan en osaa tehdä oikein.



Annos lautasella. On helppoa ja nopeaa - alle tunnin kattaus. Vuorisaarnaksi tältä erää riittäköön seuraava:

 - Älköön kukaan laittako jäniksen fileitä pataan, laittakaa pataan jäniksen koivet!

Vemmelsäären vilettiä Virastotien virallisen Vallesmannin valmistamana: 1-2 henkilöä

Yhden lähes ylivuotisen jäniksen ulkofileet
porkkanaa
perunoita
kuohukermaa
sinappia
ketsuppia
pippuria
perunamaustetta
basilikaa
suolaa
voita paistamiseen
öljyä perunoihin

Lohko jauhoiset perunat. Nakkaa kippoon. Lorauta öljyä sekaan sekä perunamaustetta. Sekoita hyvin. Laita perunat uunipellille ja uuni kuumenemaan 200 C. Poista jäniksen fileestä kalvot mahdollisimman tarkasti. Viipaloi porkkanat 2millin siivuiksi. Perunat uuniin. Laita öljyä kattilaan ja levy päälle. Porkkanat kattilaan paahtumaan, mausta basilikalla. Tee kermakastike. Kun perunat, porkkanat ja kastike ovat valmiit, laita levyt ”ykköselle” ja ota uuni pois päältä. Paista fileet voissa kuumassa valurautapannussa. Rakenna annokset lautaselle ja syö omassa seurassasi. Tästä kyllä riittäisi kahdellekin, mutta minkäs teet.


Syksy on sadonkorjuun aikaa, nauttikaamme siitä ihmiset! 

N. rustica



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti