Hyljeksitty

Se tunne, kun perjantai-iltapäivästä vääntää virta-avainta ja tietää, että seuraavan kuuden tunnin aikana ei tarvitse autosta poistua. Seurana ainoastaan Stieg Larssonin ryhmäpano-opasta muistuttava trilleri, ”Tyttö, joka leikki tulella.”

Koko matkaa ei 18 CD-levylle pakattua teosta jaksanut kuunnella ja minusta tuo ei mikään kummoinen tarina ole. Tosin minä en muutenkaan yleensä ole samaa mieltä valtavirtaihmisten kanssa – mistään asiasta.

Kauas on pitkä matka ja Uusikaupunki kaukana, ainakin Juvalta katsoen. Perillä sain kuitenkin hotellista ruokaa ja merifesteiltä juomaa, kunhan ensin osti 15  € arvoisen rannekkeen, jolla pääsi rantakapakkaan sisälle. Kaupunki on kyllä keksinyt hyvän rahareiän. Uusikaupunkilaiset ovat mukavia, joskin heidän puheensa kuulostaa vähän hassulta. Siitä saa kuitenkin suomalainen selvää, toisin kuin esimerkiksi raumalaisten kielestä.  

Esimerkkinä:  "Kat ko kat kara rapui"

Niinpä. Yhtä hyvin tuo voisi minusta tarkoittaa, että ”Paan sua kohta niin pahasti pataan, että tuntuu” tai ”Mennääks meille vai teille?” mutta kissahan se vaan juoksee portaita..

Merkillepantavaa on se, että rannikon ihmiset puhuvat luontevasti merenkäynnistä ja hylkeenmetsästyksestä. Samoin tavoin kuin kainuulainen puhuu kanalinnuista ja niiden metsästyksestä, vaikka eivät juuri lajia harrastaisi. Pienen otannan perusteella jokainen uusikaupuntilainen on käynyt hylkeenpyynnissä – ainakin kerran. On tämä hieno elämä, matkailu avartaa.

Pakollisten velvoitteiden ja yhdistystukitoimintojen jälkeen suuntasimme merelle viimein seuraavana päivänä. Maakravulle oli elämys jo ison veneen tankkaaminen, saati sitten guonottuneet merimetsosaaret ja muu saaristolainen eliömaailma, josta olen vain kuullut puhuttavan ja lukioikäisenä lukenut kaiken käsiini saamani kirjallisuuden. Itse pyyntiin en kuitenkaan koskaan uskonut pääseväni, sillä merille ei todellakaan ole mitään asiaa, ellei tiedä koko ajan mitä tekee tai aikoo tehdä. Sitä paitsi pienenä poikana pelkäsin jo kylpyammetta saati sitten Tuusulanjärven uimarantojen loputtoman syvää mutapohjaa.

Saaristolaisille merenkäynti on verissä, joten parin ammattilaisen mukana matkaan uskalsi lähteä – vaikka hieman pelottikin. Uskoin kuitenkin saavani ns. avaimet käteen paketin, jonka myös sain, ja kädestä pitäen meikäläisestä leivottiin perämiehen perämies.

Keli oli optimaalinen hylkeen metsästykselle. Aivan tyyntä ja lämpöä 20 astetta. Hylkeitäkin löytyi  ja jos allekirjoittanut osaisi ampua, niin koko homma olisi saattanut vaikuttaa melko helpolta. 

Halli vai nalli kalliolla?

Seuraavassa ote metsästyspäiväkirjasta -  tyylitelty ja dramatisoitu:

Nenään tunki voimakkaasti merimetson tai muiden lintujen ulosteiden haju. Kallio oli niillä kyllästetty. Kallion päältä oli suhteellisen helppo ottaa tukea ja luodon reunalta avautuva näky oli kuin oppikirjasta. Harmaahylkeitä oli kylkipäin useita. Ne näyttivät juuri siltä kuin voisi kuvitella. Siinä rasvapötköt lojuivat vesirajan lähellä aivan paikallaan alle kahdenkymmenen metrin päässä. Meoptan ristikko reunimmaisen hallin ohimoon ja rauhallinen puristus. PSIUH! Jotain tapahtui ennen kuin luoti tavoitti hallin. Jotain mystistä. Kuula ei nimittäin tavoittanut sitä, vaan hylje pompotteli veteen ja katosi sinne. Ammuin ohi. Sitähän sattuu tietysti, mutta silti tuntui erikoiselta. Piipun edessä olevalta kiveltä ei jälkeenpäin löytynyt jälkeä, mutta saattaa olla, että luodin suunta siitä kuitenkin kääntyi, sillä raitista ilmaa piipun ja kallion välissä ei ehkä ollut tarpeeksi.

Vedessä oli edelleen useita kuutteja, joiden päät huojuivat pinnalla kuin ongenkohot. Nopea tähtäys ja toinen laukaus. Vesi roiskahti kuutin pään edessä ja se hävisi näkyvistä, samoin katosivat muutkin päät. Alkoi tuntua jo vähän siltä, että pitäisikö lähteä kotiin.

Perämies näytti sitten mallia ja kopautti tyylikkäällä laukauksella paikalla norkoilevan kuutin. Jäimme vielä odottamaan ja ennen pitkää vielä yksi pää nousi vedestä sadan metrin päässä ja muutaman minuutin kuluttua se oli lipunut jo kohtalaiselle ampumahollille. Matkaa ehkä noin 60 metriä, kun sain vielä yhden tilaisuuden. Hylje oli lipunut sivuttain ja 7 x suurentavalla kiikarilla sen pää näkyi selväpiirteisenä ristikossa. Armoton keskittyminen.

Onneksi kolmas kerta tuotti tulosta ja .223 rem puolivaippa tavoitti naarashylkeen kuupan. Vaikutus on sama kuin olen lukenut vanhoista aihetta käsittelevistä kirjoista. Näkymä oli suoraan kuin Zapruderin filmistä (ruudut 313 - )

Pääosuma tiputtaa hylkeen paikalleen ja veteen ammuttaessa on pidettävä silmällä ampumapaikkaa, sillä sitä on todella vaikea lähteä summanmutikassa merestä etsimään, erityisesti jos on tuulenvirettä. Muutoin ampumapaikalle jää osumasta kauas näkyvä verivana ja sen johdattamana sammakkomies kyllä yleensä löytää ammutun hylkeen. Aika peruskauraa – vähän kuin pyytä pillittäisi.

Varsinainen työ alkaa vasta tämän jälkeen, niin kuin useimmiten suurriistan metsästyksessä. Hylje pitää nylkeä, paloitella ja nahkasta on poistettava traani. Homma sujuu ammattimieheltä käden ja käsien käänteessä ja näiden oppien mukaan maakrapukin suoriutui tehtävästä kohtalaisesti. Voi nostaa kädet pystyyn voitonmerkiksi ja vaikka tatuoida hylkeenpyytäjän tunnuslauseen otsaan.

I ♣ baby seals

Työmäärä on kuitenkin sellainen, että se jo pistää miettimään, kuinka monta hyljettä itse kukin reissullaan haluaa ampua. Yksi on ihan sopiva määrä. Mitään asiaa pyyntiin ei myöskään kaltaisillani maaravuilla ole omin avuin - merenkäynnin on oltava hallussa ja karttamerkit vai mitkä merikortit ne olikaan. 

Saariston erikoisuuksia - tarkoituksenmukaisuus

Hylkeestä voidaan hyödyntää paitsi liha ja nahka, myös erinomainen traani, josta voisi valmistaa vaikka mitä. Maalia, joka ei vaihda väriä tai haalistu vuosien aikana ja lisäksi pitää puutaloa muutoin vaivaavat tuholaiset esim. hevosmuurahaiset loitolla. Tämä kaikki hyödyntäminen on tietenkin kiellettyä, koska kuutit ovat söpöjä.

Söpöys on päätetty EU – tasolla, joten norjalaiset saavat hyödyntää hylkeitä kaupallisesti. Kyllä ne ovat epeleitä, eivätkä käytä edes dopingia. Onkohan traani sopivaa raaka-ainetta huulirasvaan?

Hylkeen ampuminen ei ole työlästä. Sen käsittelykään ei ole kovin rankkaa. Toimintaan olennaisena osana kuuluva saunominen sen sijaan on. Onneksi saarelle, jossa yövyimme ei kutsuhuudoista huolimatta rantautunut yhtään dekadentteja naisia. Suoritimme asianmukaisia ja luontoa kunnioittavia sekä metsän- ja merenneitoja lepytteleviä rituaaleja koko yön.

Aamupala syötiin seuraavana päivänä kahdelta iltapäivällä.

Saaristossa on veikeää vierailla. Kallioiden välissä kasvaa mm. ruohosipulia. Aivan kaikkialla. Ja saariston ihmiset syövät kalaa. Aika tarkoituksenmukaista, eikö vain?

Kyllä luonto on tarkoituksenmukainen. Saaristossa on hylkeitä, kaloja ja ruohosipulia. Edes minun kaltaiseni nihilisti ei voi olla ihmettelemättä sitä. Luontoa pitää kunnioittaa. Sitä pitää kuitenkin osata hyödyntää ja nähdä kokonaisuus. Nykyihminen ei tätä vaan taida osata tehdä. Valitettavasti. Hylkeet ovat söpöjä, käytetään mieluummin synteettisiä materiaaleja kuin nuijitaan kuutteja. Maailma tuhoutuu, mutta se ei johdu hylkeenpyynnistä, vaan ihmisten tekopyhästä typeryydestä.

Hyh Hyljettä

Harmaahyljettä ruoaksi laittaessa oli pakko todeta, että ei ollut harmainta aavistustakaan, kuinka se pitäisi laittaa. Internetistäkään ei meinannut löytyä ohjetta ja aikaisemmin tiedustellessani ylioptimistisena sitä, kuinka se kuuluisi valmistaa, sain vastaukseksi: "Paista paista" Siis.. Pannulla ? vai uunissa? "Joojoo..paistapaista." Selvä. Tämän ohjeen mukaan sitten edettiin. Jonkinlainen hyljepata siis oli tehtävä.

Kovasti olin kuullut myös kauhutarinoita hylkeen mausta  - ja kyllä tumma liha pisti hieman epäilyttämään. Huhupuheiden mukaan eväs maistuu sekä vereltä että maksalta ja myös pikantti kalanmaku lihassa kuuleman mukaan piilee. Huhupuheisiin riistalihan osalta olen oppinut jo aikoja sitten suhtautumaan olankohautuksella. Silti hieman arvelutti. Lihaksissa oli jonkin verran verta, vaikka räpylävaltimot oli katkaistu oikeaoppisesti saalista käsiteltäessä. 

Annoin hylkeen ulkofileen kappaleen liota paloina suolavedessa vuorokauden. Vesi värjäytyi vihaisen punaiseksi.

Palat huuhdeltiin ja sitten saattoikin alkaa varsinaisen ruoanlaiton. Alla tarveaineet hyljekastikkeeseen. Champinjooneja ja sipulia paloina. Nesteeksi kuohukermaa.

 Kyytipojaksi perunamuussia eli mokkoa sekä puolukkahilloa. Melko perinteinen kaava, mutta uskokaa huviksenne, että ilmassa oli melkoinen mad cook - tunnelma. 

Ulkofileen kappaleita pyöritellään kuumassa valurautapannussa  voissa ja maustetaan mustapippurilla. Sama vanha tarina. Ruskistetut palat nostellaan pataan, johon laitetaan reilusti kermaa. Jossain vaiheessa myös pilkotut sipulit ja herkkusienet freesataan tms. pannulla ja mukaan pataan porisemaan. 

Puolikypsää hyljettä piti kokeeksi maistaa suoraan pannulta. And the tasting notes S'il vous plaits

 Aivan järkyttävän makuista. Tuli mieleen.. Montakin tilannetta eletystä elämästä, mutta vertaisin makua lähinnä ruosteiseen rautanaulaan. Opiksi otettiin heti, kypsempää on oltava.

Valmiit annokset lautasilla. Ei mitään ihmesoppaa tai kovin esteettistä kattausta, mutta toimiva kokonaisuus. Hauduttuaan noin tunnin, muuttuu hylje syötäväksi. Maussa ei kalaa ole - ei hyvällä mielikuvituksellakaan, mutta kevyt maksan vivahde siitä mieleen tulee. Kuitenkin aivan hyvää syötävää - erittäin tummaa lihaa ja mielenkiintoinen syyrakenne. Syödään vastakin.

PÄIVITYS: Seuraavana päivänä hyljepata on lämmitettynä vielä mureampaa kuin aikaisemmin. Maksanmaku on hävinnyt kokonaan. Yhteensä hylje on hautunut matalalla lämmöllä liedellä varmasti tässä vaiheessa yli kaksi tuntia. Mielestäni lopputulos on paras tähänastisista. 

 Yksin toisen päivän satsi syötynä oli liikaa, mutta minkäs taas teit. Röyh. Hylje on hyvää.

Ensi kerralla hylkeestä teen keittoa Mad cookin ohjeen mukaisesti:

...tai vaihtoehtoisesti samaan tapaan kuin nyt, mutta vuolen jäisestä hylkeen fileestä lastuja, jolloin kypsytysaikaa saanee hieman lyhennettyä. 

VOI PERKELE! Ryöppäys jäi tällä kertaa tekemättä.. samoin KUORINTA! 

Pikkurilli pystyyn ja viinaa mukiin

Viimeisessä osiossa ei ole tosimiehille mitään. Tosimies nimittäin juo kaljaa, juunou, ja paljon. Jagdtraum ei ole tosimies. Ehkä ei edes mies - no on hän mies. Jälkiruoaksi tehdään kuitenkin jotakin erilaista. 

Nyt tehdään tyttömäisten drinkkien kuningatar - Margarita. Tai ehkä strawberry ja banana daiquiri voi olla vielä tyttömäisempi - ja semmoistahan ei tosimies todellakaan juo. Paitsi kenties Fredo Corleone - ja kaikkihan muistavat kuinka Fredolle kävi.

Hail Mary, full of grace,

the Lord is with thee;

blessed art thou amongst women,

and blessed is the fruit of thy womb, Jesus.

Holy Mary, Mother of God,

pray for us sinners,

now and at the hour of our death. Amen.

Pois se kaikki siis meistä! Teemme Margaritan. 

Ainekset:

4 cl Tequilaa

2 cl triple secciä ( esim. Cointreu)

1,5 cl tuorepuristettua limemehua

Puristele limeistä mehut astiaan. Vetele lasin reunaa limettiviipaleella siten, että lasinreunukseen tarttuu suolaa. Tämä on vaikein vaihe. Sekoita kaikki aineet jäillä täytettyyn shakeriin. Itsehän käytin shakerina eli ravisteluhimmelinä termoskannua. En usko, että margarita maistuu paremmalta, jos se on ravisteltu design -shakerissa, josta saat pulittaa nettikaupassa satasen. Mutta makunsa Mustillakin sano musti kun.. 

Ravista niin paljon kuin lähtee ja kaada juoma lasiin. 

Ei löytynyt margarita - lasia kaapista ( Vielä on toivoa siis miehenä pysymisestä), mutta margaritalta se juoma maistui kuvan mukistakin. Tai mistäs minä tietäisin miltä sen kuuluu maistua. 

Muutamia huomiota: - Jäät voisi pistää ravistimeen pienempinä paloina ja niitä voisi olla enemmän. Drinksusta tulee silloin kylmempää. 

Sitten oppitunti: -  Tärkeintä drinkkien tekemisessä, oluen juomisessa tai ruoan valmistamisessa ei suinkaan ole välineet - vaan raaka-aineet. 

Siksipä kannattaakin satsata raaka-aineiden laatuun. Margaritan saa takuuvarmasti maistumaan vehkeeltä käyttämällä halvinta mahdollista tequilaa. Esim. sitä missä on hassu-muovi-hattu-korkki. 

Sama päteen liharuokiin. Ennemmin oikeaoppisesti käsiteltyä hyljettä kuin kaupan sikanautaa. 

Ruoka & Juoma ovat pyhimpiä asioita maailmassa. Amen. 

Tyylisyitä

”Life’s too short to hunt with an ugly gun”-Old proverb from somewhere, somewhen-

“Meikäläinen juo tyylisyistä, mutta sä et pysty olee ilman viinaa” –Jussi Vares

Metsästys on alkukantaista toimintaa, jossa nykyihminen toteuttaa jostain sielun ja selkäytimen syövereistä kumpuavaa primitiivistä viettiään. Se on samalla tavalla välttämätöntä kuin hengittäminen, syöminen ja na.. Tjaa, ei se sitä oikeasti ole. Meikäläinen metsästää tyylisyistä. Kävin miettimään, että tyylikkyys ei sinällään kuulu suomalaiseen metsästykseen eikä eränkäyntikulttuuriin. Täällä mennään metsään joko itkemään tai (harvemmin) nauramaan, tehdään tervastulet ja keitetään siinä nokipannulla kahvia tai kärvennetään kyrsää.

Keskieurooppalaiset leederhooseneissaan ja tirolilaishatuissaan huseeraavat pellehermannit eivät ole tänne tervetulleita ja hyvä niin. Meillä on jahtijakt, valmet ja pisan tutkimusten mukaan väkilukuun suhteutettuna viisaimmat metsästäjät koko Euroopassa.

http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2016/liitteet/okm41.pdf

En pidä itseäni tyylikkäänä. Enkä näe ihmisissä päällepäin tyyliseikkoja saati kiinnitä niihin huomiota. Mieleeni kuitenkin juolahti, että metsästyksessä on sittenkin paljon asioita, jotka voidaan laskea tyyliseikkoihin, ja voi veljet – olen omassa pikku maailmassani oman elämäni Lucky Blue ( Maailman tyylikkäin mies for your information)

Tää on mukava harrastus ja tyylikäs lisävirtalähteen johto

Tosin tyylipisteitä ei jakoon tule vaatteista – en ole juurikaan päivittänyt sarkatakkilinjasta modernimpaan pikselikuvioiseen kalvopukuun, joka mainosmiesten mukaan ei kahise. Paitsi, että kyllä se kahisee. Ainakin kun sitä vertaa sarkatakkiin. Tästä pääsenkin aiheeseen. Monet asiat metsästyksessä, mukaan luettuna pukeutumiseen liittyvät seikat, ovat käytännön sanelemia. Itse en näe kovin käytännöllisenä sonnustautua tweed – takkiin ja tirolilaislakkiin luola- tai pintapyyntiin lähdettäessä. Otsalamppua ei saa soviteltua lierin ympärille mitenkään. Sitä paitsi tweed – takki näyttää päivänvalossa aivan naurettavalta. Tästä syystä se tosin sopisi paremmin pintapyyntiin kuin viiriäisen tai peltopyyn tappoon nummilla ja peltosaroilla. Jännittävää. Joka tapauksessa omalla kohdallani taiteilu käytännöllisyyden ja tyylikkyyden välillä on pikku heikkouteni, jota yritän terapeuttisena kokemuksena purkaa nyt paperille.

 Vaatteista en aio kirjoittaa, sillä ne ovat ihan oikeasti käytännön syistä valikoituneet sellaisiksi kuin ne ovat niillä vähillä metsästysreissuilla, joita tulee nykyisin tehtyä. On minulla närhensulkainen tivoli.. tirolilaishattu, mutta se on asekaapin päällä ja siellä pysyy. Kirjoitan siis metsästysaseista. 

Rinnakkaispiippuisuus on sairaus

Nykyisin omistan vain yhden haulikon, joka on rinnakkaispiippuinen Sauer & Sohn vm. 1964. Luovuin päällekkäispiippuisesta siksi, että sillä metsästäessä ei saanut fiiliksiä. Metsällä ollessa kiinnitän aina huomiota siihen, jos seurueessa on jahti-ihmisiä, joilla on rinnakkaispiippuinen. Periaatteessa rinnakkaispiippuinen haulikko luo tiettyä eleganssia, joka tosin on todellisuudessa Suomen oloissa aika huvittavaa. Tämä siksi, että 90 % näistä haulikoista on juurikin Itä-Sauereita tai jopa Baikaleita, jolloin niistä on sinänsä rinnakkaispiippuisiin yhdistetty yläluokkaisuus ja eleganssi kaukana. Yhtä kaikki, rinnakkaispiippuinen haulikko vaan on paljon paljon tyylikkäämmän näköinen kuin päällekkäinen – pumpuista ja puoliautomaateista puhumattakaan. Tosin poikkeuksiakin on – esimerkiksi Winchesterin 1897 pumppu on tyylikäs, pitkälti historiansa puolesta ja samoin myös FN-Auto-5 on puolareista tyylikäs. Näitä vaan ei jostain syystä ole metsässä vastaan tullut. 

Sauer & Sohn historiikki pähkinänkuoressa

Suomeen tuotiin paljon Sauereita – jo ennen sotia. Nämä ennen sotia valmistetut ovat hieman arvokkaampaa rautaa ja saattavat jopa omata hieman sitä eleganssielementtiä joka tosiasiassa perus suhlilaisista puuttuu. Monet Sauer & Sohn afisionaadot arvottavat sotien jälkeen tehdyistä Sauereista ns Eckernförde, eli länsi-sauereita enemmän. Sodan jälkeen Itä-Saksaan jäi Suhlin tehdas Neuvostoliiton vallan alle, ja kuten arvata saattaa, hommat eivät ehkä ainakaan paremmiksi muuttuneet.

Kruppin terästä ei sattuneesta syystä( https://en.wikipedia.org/wiki/Krupp_Trial) juuri itään herunut, joten Itä-Sauerit on ilmeisesti tehty huonolaatuisemmasta teräksestä. Tästä ei kuitenkaan kovin vakuuttavia todisteita ole löytynyt ja useimmat länsi-sauereiden omistajat perustavat näkemyksensä kuulopuheisiin eli ns. huuhaaseen. Varmuutta näistä asioista ei edes internetin syövereistä meinaa löytyä, sillä Itä-Saksan historiankirjoitus on sangen arveluttavalla pohjalla, eikä kylmän sodan aikaiseen länsimediaankaan ihan sataprosenttisen varmasti ole luottaminen. Yhtäkaikki käytännön kannalta aseet ovat identtiset, eikä teräslaaduissa eroa pysty ihmiselämän aikana havaitsemaan. 

Riistaa ei rinnakkaispiippuisella saa

Mikä ihana steitmentti. Riistaa saa sillä samalla tavalla kuin millä tahansa muullakin. Mitään etua rinnakkaispiippuisuus ei tietenkään tuo. Bob Brister tosin on kirjassaan Shotgunning: The Art and Science teorioinut sitä, että sivuttain lentävään kohteeseen rinnakkaispiippuinen tarjoaa avaramman näkymän kuin päällekkäinen tai yksipiippuinen, mutta näillä asioilla en itse ole huomannut olevan mitään merkitystä. Mielenkiintoista pohdintaa kuitenkin.

Sauer & Sohnissa on pahuksen tiukat supistukset, joten mikään lentoonammuntahaulikko se ei ole. Muutenkin päällekkäinen toki on ampumaominaisuuksiltaan aivan omaa luokkaansa ja omaan käteeni sopivat myös tietyt puoliautomaatit kuin nakutettuina. Ne eivät vaan ole tyylikkäitä. Rinnakkaispiippuisessa tulee olla kaksi liipaisinta, muuten se ei ole tyylikäs. Perä voi olla englantilaismallinen tai pistooliperä, kunhan on kaksi liipaisinta. Niillä voi muuten ihan oikeasti valita kumpaa putkea pitkin laittaa haulilastin menemään. Tätähän ei oikeastaan voi ns. kovassa tilanteessa tehdä esim. päällekkäispiippuisella, jossa on koristeena sellainen piipunvalitsimeksi kutsuttu nasta liipaisimessa.

Patruunoiden tulee olla pahvihylsyisiä ja huopavälitulpallisia. Tähän on käytännön syy, jonka todenperäisyydestä en ole aivan vakuuttunut. Tämä liittyy patruunapesän poraukseen, joka lienee tehty aikanaan huopatulppia ajatellen loivemmaksi kuin nykyään lähes 100% muovitulppien aikaan. Saueri ampuu tasaista ja tiukkaa kuviota sekä muovi- että pahvihylsyillä välitulpan materiaalista riippumatta.

Joka tapauksessa käytän pahvihylsyisiä ja huopatulpallisia patruunoita Sauerissani tyylisyistä. Ei Pancho Villakaan ollut muovihylsyjä saati tulppia. 

Jos metsästäisin yksinomaan tai ennen kaikkea enemmän kettua lumikelissä ( joka on tyylikästä, jos siihen liittyy olennaisena osana suomenajokoira) hankkisin Benellin M2 puoliautomaattihaulikon. Siihen lataisin itse patruunat UnA haulein, testaisin patruunoiden käynnin ja poistaisin siten tarpeettomat epävarmuustekijät yhtälöstä, johon ketunmetsästyksen ollessa kysymyksessä liittyvät osaltaan välineet. UnA on haulimateriaali, joka painaa enemmän kuin lyijy, maksaa enemmän kuin kulta ja lävistää enemmän kuin diagonaali. Näin toimiessa käytännöllisyys olisi viety niin pitkälle, että se itsessään olisi tyylikästä. Mutta niin kauan kun kettujahtini rajoittuu muutamaan päivään vuodessa, pärjään Sauerilla, 3,5 – 3,7 mm lyijyhaulein ladatuilla pahvihylsyisillä huopatulppapatruunoilla. Sivuliitoon alle 40 metriin kettua ammuttaessa, vikaa voi hakea perän takaa, jos ei repolainen kippaa.

Kaksi kettua motissa, ajo lähenee.. Kuinkahan käy, kun piipuissa vain Red & Blackia 3,75 mm haulein eikä UnA:a?

Kiväärit ovat työkaluja. Näin varmasti onkin – ja ruoka on vain polttoainetta. Oikeasti myös tyylikkäitä kivääreitä on olemassa. Tässä asiassa vain valitettavasti muuan käytännön seikka on puoltanut sitä, että omistamani kiväärit ovat vain työkaluja. Tämä käytännön seikka liittyy siihen, että kivääri paukahtaa niin maan perkeleesti – aivan kuin löisi lapiolla korville. Äänenvaimennin tekee aseesta ruman, mutta ampuminen vaimennetulla aseella on vaan niin miellyttävää, että en edes harkitse sen poistamista, aina kun sen käyttäminen on sallittua.

Taitava kuvaaja ja lyhyt valotusaika, kun on saanut pysäytettyä salamannopean latausliikkeen..

Ase ei ole järin tyylikäs, mutta on käytännöllinen. Sako on jokseenkin  yliarvostettu – se häviää keskieurooppalaisille veljilleen komeasti. Minulla on Sako A2 kaliiperissa .308 Win, koska se on käytännöllistä. .30 – 06 Sprg. olisi tyylikkäämpi ja historiallisempi kaliiperi, mutta se ei taas käytännössä tee mitään paremmin kuin .308 Win. Lisäksi, kumpaistakaan kaliiperia kantavaa asetta ei saa viedä maahan, jossa sotilaskaliiperit on kiellettyä. No, lienee aika epätodennäköinen skenaario.

Tyylikäs kivääri olisi esim. 1920-30 luvulla valmistettu Mannlicher – Schoenauer. Itävaltalaistyyppinen (Steyr) Lusikkakampinen lukko, sporter tai Bavaria- tukki ja Steyrin spool/rotary lipas, joka on paitsi syöttövarma, myös aivan älyttömän tyylikäs.

Now.. If a rifle magazine could be sexy.. 

Kokonaisuus edustaa melkoista teknistä erotiikkaa ja omaa silmääni miellyttävää estetiikkaa, jonka hehkuttamista en malttaisi lopettaa. Huomatkaa herkistinkoneisto - kahdella liipaisimella. 

Mutta. Sitä ei vaan voi hankkia, sillä käytännön syistä laittaisin siihen vaimentimen. Ja tuollaiseen kaunokaiseen vaimentimen laittaminen olisi, ei edes rikos – vaan se olisi syntiä.

Puukot ja veitset voivat olla tyylikkäitä tai käytännöllisiä. Hankin Tommi – puukon, jonka uskon olevan molempia. Ainakin se on itäsuomalainen taidonnäyte ajalla, jolloin käsityö ei ole kannattavaa. Minulla on ollut tyylikäs metsästysveitsi, jonka sain itävaltalaiselta sedältä, joka oli minun ”Hunting Godfatherini” back in the days.. Mutta minulla ei ole enää sitä, sillä ko. veitsi ei ollut käytännöllinen, vaan se putosi veitsitaskustaan ja hävisi jonnekin Pohjois-Savon pimeisiin metsiin.

Saksanhirvensarvesta ja ruostumattomasta teräksestä työstetty veitsi oli terävä, tyylikäs ja käyttötarkoitukseensa sopiva. Itävaltalainen tyyli kantaa veistä taskussa vaan ei minusta ole kovin hyvä..

Koirat ja koirametsästys on muuten semmoinen asia, jonka voi tehdä tyylillä tai tyylittömästi. Tästä aiheesta en tosin edes ala kirjoittamaan.

Tumbleri on tyylikäs lasi nauttia Bourbon on the rocks..

Kiurunkieliä lihahyytelössä: Osa 2

Hellurei. Pitkiä ovat unettomat, yksinäiset aamuyöt. Mikä onkaan mukavampaa kuin käyttää tilaisuus blogin päivittämiseen. Päivitystahtini on venynyt kuukausien mittaiseksi. Siihen on useita syitä, mutta tärkein ja huomattavin on se perinteinen..

Olen muuten saanut sellaisen käsityksen, että metsästysaiheisten blogikirjoitusten tulee tänä päivänä vähintään sivulauseissa käsitellä joko parisuhteen ongelmakenttiä tai sitten vaihtoehtoisesti parisuhteen puuttumista saavuttaakseen lukijakuntaa.

Havainnon seurauksena olen täysin vakuuttunut, että blogin kirjoittaminen on vain eräänlaista vonkaamista. Siksi ainoastaan yksin olevat kirjoittavat blogitekstejä samalla kuvitellen, että joku onneton arpinaama sen kautta voisi kirjoittajasta kiinnostua. Melkoista haihattelua. Jagdtraum elää kuitenkin ajan hermolla, eikä voinut olla tarttumatta tähän arkaluonteiseen, sinänsä tylsään ja loppuun kuluneeseen aiheeseen. Vain hirvijahti voisi olla vähemmän kiinnostavampi aihe. Ja jänisjahti. Ja..

Olen tietenkin sekaisin, mutta mielestäni tämä on hyvä…

Mikähän muuten on, kun olen viime aikoina alkanut kuuntelemaan loputtomilla ajomatkoillani radiota? Kurjuuden maksimoimiseksi kuuntelen suomipoppia, jolta tulee pääsääntöisesti huonoa musiikkia. Hyvä puoli suomipopissa on se, että huonoja kappaleita ei joudu kuuntelemaan kovin montaa. Kyseisen kanavan soittolista on nimittäin noin neljän biisin mittainen ja näitä kappaleita tuutataan aalloille päivin ja öin. Ja jotkut ihan oikeasti kuuntelevat.

Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki olis niin paskaa? 

Ihminen on muuten aika kekseliäs olento. Tästä esimerkkeinä mainittakoon Garrote, ERW ja lähettävien riistakameroiden takuuaika, jonka kuluttua loppuun ko. härveli lakkaa välittömästi toimimasta. 

Täpläkaurista tarjottimelle

Kaikki tietävät, että kuusipeura maistuu hirvieläimistä parhaimmalle. Jagdtraum ei tiennyt, joten sitä piti ehdottomasti maistaa.

Kuusipeuran ulkofilettä 2:lle

Leikkaa liha ( n. 400 g ehkä..) pihveiksi ja paista voissa mediumiksi tai medium miinukseksi 

( medium - ) Pannu kuumaksi ja 2 minuuttia / puoli.

Mausta suolalla ja pippurilla.

Lautaselle uunijuuresten ja salaatin kera. Niiden valmistuksesta en tiedä mitään, sillä en osallistunut niiden tekemiseen lainkaan. Laseissa on viikon avatusta pullosta lirutetut jämät Rioja vk. 2012 (muistaakseni..) ei ollut vielä mennyt piloille.

Kuusipeura, ainakin sen ulkofile on hyvää. Vielä parempaa se voisi olla, jos ne eivät juoksisi niin kovaa, että paukku jää aina väkisin vähän taakse. 

Pihvin paistamisesta

Voin olla väärässä, mutta olen sitä mieltä, että onnistuneen pihvin paistamisessa tärkein tekijä on paistolämpötila. Pannun on nimittäin oltava kuuma kuin helvetin esikartano, jotta hyvään lopputulokseen päästään. Voita/muuta paistorasvaa ei tietenkään tällöin voi nakata pannulle lämmitysvaiheessa. Se syttyy palamaan ennen kuin pannu on tarpeeksi kuuma. Tämä käytännössä sulkee pois perinteisten teflonpannujen käytön pihvinpaistossa. Ne kuperoituvat tai koveroituvat karrelle, eivätkä sovellu pihvinpaistoon toisin kuin vielä perinteisempi valurautainen veljensä.

Paistakaa pihvit valurautapannulla.