Raadonpalvontaa & Lopetuslaukauksia

” ”Fantastista!” Myhäili nekrofiili kalmistossa, vaikka tädeistä jo miltei horsmaa kasvoi”

~Y.U.P- Kuonamagneetti~

Nekropsia on tieteenala, jossa tutkitaan kuolemanjälkeistä elämää eläimillä. Periaatteessa mihinkään valmiiseen vastaukseen ei tieteen keinoin tässäkään asiassa päästä, vaan lähinnä pyritään otuksia auki sahaamalla, vuolemalla, veistelemällä, pyörittelemällä ja kääntelemällä selvittämään, mikä on se syy, miksi tutkimuksen kohteena oleva otus päivänsä päätti. Tämä kaikki tapahtuu siis puhtaasti biologisista lähtökohdista.  Elämän tarkoitusta ei suolia tonkimalla saada selville.

Jokin meni vikaan sielunnoutokomennuksella manalaan..

Metsästyksen yhteydessä eläimiä kuolee. Monesti ampumavammoihin. Usein voidaan erottaa vielä se, onko otus päätynyt haulisuihkun keskelle vai luodin tielle. Tähän kiinnostus monesti loppuu. Päätimme kuitenkin porautua hieman pintaa syvemmälle ja tiettyä tiedemieshenkeä omaavina rajasimme aiheen tarkasti: - Mitä tapahtuu supikoiran pään sisällä, kun siitä lasketaan reikäpäinen .22 lr:n kuula läpi lähietäisyydeltä ( 0,01 m – 2,5 m) eri ampumakulmista.

Kuva: Walt Disney

Lopetuslaukauksen tarkoitus on lopettaa eläimen maallinen vaellus nopeasti ja kivuttomasti. Oikein tehtynä tavoitteeseen päästään helposti. On kuitenkin mielenkiintoista^{Onko oikeasti?} pohtia sitä, miksi täysin samalla tavalla suoritettu toimenpide, samoissa olosuhteissa aiheuttaa nyanssitasolla erilaisia reaktioita saaliseläimessä. Toisinaan eväkään ei värähdä – joskus superkoira (sic) näyttää lähtevän vielä ns. käpälämäkeen, vaikka molemmat aivolohkot tuntuvat jälkikäteen käsin koskettaessa olevan pehmeää mössöä. Oletamme, että ampumakulmalla on jonkin verran vaikutusta. Suoraan ylhäältä päähän ammuttu luoti menee lohkojen välistä, jolloin saattaa olla merkitystä sillä, että käytetään paitsi laajenemaan suunniteltua luotia, myös sellaista luotia, joka oikeasti laajenee muuallakin kuin mainospuheissa. Sivusta korvan taakse ammuttuna luoti lävistää molemmat aivolohkot, jolloin tavallinen lyijypää luultavasti aiheuttaa supikoirassa exoduksen välittömästi.

”Ammuttu on” sanoi palkintosonni..

Tutkimuksemme on pääpiirteittäin pseudotieteellistä höttöä, mutta joitakin (> 50) otuksia on tänäkin syksynä tullut teilattua lähes samoissa olosuhteissa, joten jonkin verran n:ää (ännää) löytyy.

Oli tarkoitus jäädyttää näiden onnettomien saaliseläinten kalloja ja sahata niitä sitten halki ja tutkia, minkämoista vauriota mikin luotityyppi mistäkin kulmasta ammuttuna saa aikaan. Olo tuntui ihmeen juhlavalta tätä suunnitellessa.

Tämä homma jäi kuitenkin tekemättä ajanpuutteen vuoksi. Tai pikemminkin siitä syystä, että tutkimusmestarimme ovat löytäneet elämälleen tarkoituksen sitten viime näkemän.

Tutkimusaineiston hankinnan vaikeudesta yleisesti ja erikseen

Supikoirat liikkuvat usein pareittain. Joskus toinen supikoira pääsee karkuun, koska pintapyyntikoira pitää peijaisia jo saaliiksi saadulle eläimelle puistellen, ravistellen tai pötkötellen kuolleen sukulaissielunsa kanssa. Ilmiötä kutsutaan pintapyynnin saloihin perehtyneissä piireissä raadonpalvonnaksi. Moni muuten tehokas pintaliitokoira menettää tehokkuuspisteitään raadonpalvonnan takia. Ilmiötä tavataan kaikissa roduissa, mutta punaiset pystärit ovat tässä lajissa mestareita. Varsinkin, jos eräksi päätynyt veijari on päässyt antamaan koiralle hammasta pyynnin tuoksinassa.

Ota rakas Raju ote..

Mitä tutkimuksesta jäi käteen? No, päähän se jäi tietysti vetävän käteen.

Sivuttain n. 2 metrin etäisyydeltä ammuttu CCI.22 HP luoti löytyi ulostulopuolen nahan alta sienimäiseksi muotoutuneena mäyrää nylkiessä. Luodin kulku merkitty kuvaan nuolella.

Johtopäätöksenä todettakoon, että nähdäksemme päähän ammuttu lopetuslaukaus on tehokas eikä aiheuta tarpeetonta kärsimystä sen kohteeksi joutuneelle. Huomioon on otettava havaintoaineiston niukkuus, joten lisätutkimuksen tarve on ilmeinen.

Palauttelua

Säännöllinen liikunta on hyvän terveyden peruspilareita. Muutoinkin urheileminen kannattaa, jos ei välttämättä tavoittele satakiloisen läskiponttoonin tai keskiverto jäniskoiramiehen mittoja ja ulottuvuuksia. Suoritteiden jälkeen on myös tärkeää levätä ja ravita itsensä. Jos nukkuminen ei kiinnosta tai onnistu, niin ainakin palautusjuomaa on syytä juoda. Palautusjuomat ovat kuuminta hottia ja niitä saa ns. tehdaslatauksina kaupasta. Niissä lukee yleensä PRO, vaikka tosiproot tekevät palautusjuomansa itse.

Palautusjuomissa kuuluu olla valkuaisaineita eli proteiinia vähintään kotitarpeiksi. Jääköön arvoitukseksi, mitä oheiseen smoothieen on sörsselöity, mutta aivoissa on kirjatiedon mukaan rasvan lisäksi proteiineja ja käsittämätön määrä kaikenkirjaimisia vitamiineja.

Tähdenlentoja

Olen pitkällisen harkinnan jälkeen päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Ankeita ja ankeuttajia. Itse olen ankeuttaja.

Sanotaan, että työ haittaa hyviä harrastuksia, mutta jos on yhdistänyt harrastuksen ja työn ja ne haittaavat toisiaan, niin mistä pahuksesta on silloin kysymys? Tilanne on vähintäänkin sietämätön.

No shooting stars on my sky.

Kuu kaa...Siis, Etelä-Savon yllä

Näillä eväin, tervetuloa ruudun ääreen arvon pyynnistä unelmoivat henkilöt! Olemme samassa veneessä. Kaikesta huolimatta ollaan tämän syksyn osalta jo voiton puolella. Kohta pääsemme talvilevolle, kunhan hirvijahti saadaan päätökseen. Harmi, kun se ei vielä ole edes alkanut.

Hirvenpyynti on puhuttanut monesta näkökulmasta ja siitä puhuminen onkin tympeintä mitä voi tehdä – etenkin kun mikään ei olennaisesti ole muuttunut tai tulekaan muuttumaan edellisiin syksyihin verrattuna. Sain kuitenkin käsiini lausunnon aiheen tiimoilta, jonka jakaisin kanssanne kysymättä sen kummemmin lupaa keltään... Jos se olisi painokelpoinen. Mutta kun ei se ole, niin en uskalla.

Joka tapauksessa, itse olen enemmän kiinnostunut uusista asioista, joten riistapainotteiselle ruokavaliolleni olen kaivannut viime aikoina vaihtelua. Näimme taannoin hiekkatien varrella yliajetun oravan. Otus oli vielä Rigor mortisin vaivaama ja tuoksui niin miellyttävälle kuin kuollut orava voi tuoksua. Mietimme kuinka tulisi toimia ja lopulta päädyimme ratkaisuun, että emme syö roadkill oravaa – ainakaan tällä kertaa. Harmi ettei tullut otettua kuvaa, no kaikki olette nähneet auton alle jääneitä eläimiä. Ne ovat söpöjä.

Metsästysseuran talkoot ja työliitännäiset palvelu-, ohjaus- ja neuvontatilaisuudet ovat vieneet lähes kaiken ajan viime aikoina, mutta pyynnissäkin on käyty. Lähinnä pintapyynnissä. Seurani talkoissa minua neuvottiin ottamaan supikoira juoksemalla kiinni. Se on nimittäin neuvojen mukaan mahdollista. Eli aina kun havaitaan iltahämärässä supikoira eli ns. näkösupi, kannattaa pinkaista juoksuun, sillä sen kiinnisaaminen on helppoa ja jokamiehenoikeus tai jopa kansalaisvelvollisuus. Minun mielestäni se on mahdotonta – sen verran vinhaa vauhtia tämä haisunäätä pinkoo, että esimerkiksi pellonreunan horsmikon kiviraunioissa ”lyllertävä” pentusupi jää kyllä itseltäni kiinni ottamatta.

Minua pitäisi ainakin neuvoa tässä asiassa lisää. Maailmassa riittää neuvojia. On Kela-neuvojia, kalaneuvojia, avioliittoneuvojia, metsäneuvojia ja ennen vanhaan – parempina aikoina, maailmassa oli myös riistanhoidonneuvojia.

Jokainen metsästäjä on omalla tontillaan riistanhoidonneuvoja ja perustaa näkemyksensä usein kuulopuheisiin ja omiin kokemuksiinsa. Jos kokemuksia on vähän, ovat näkemykset vahvempia kuin jos kokemuksia olisi enemmän. Tavallaan nurinkurista.

"Ei täältä mitään tuu.." 

Monet käyvät syksyisin tervaksentuoksuisessa erämaassa metsästämässä metsäkanalintuja suomenpystykorvalla. Tuli käytyä tuossa eräänä päivänä pintapyynnissä biokaasulaitoksen lähettyvillä ja voin kertoa, että ainakaan tervaksentuoksuinen se ei ollut. Ojarummuista supikoiraa etsiessä ei myöskään erämaa tullut miljööstä mieleen.

Onneksi muuan supikoiraa päästiin jäljittämään muutaman sadan metrin päässä olevan yrttitarhan nurkille. Siellä tuoksuivat yrtit: basilisko, timjami ja mitä se salaatti on, jota pitsan päälle kuuluu laittaa? Niin juuri, kurola.

Eräksi päätyi tuona iltana kolme supikoiraa. Pienpetojen pyynti on parasta riistanhoitotyötä. Erityisesti silloin, kun se kohdistuu tulokaspetoihin, jotka ovat yksiä perkeleitä ja syövät linnunpoikasia. Tätä hommaa tehdään siksi, että toiset voivat pyytää metsäkanalintuja tervaksentuoksuisissa erämaissa.

Arkistokuvaa.

Eräänä iltana taivaalla näkyi poikkeuksellisen paljon tähdenlentoja. Tähtitaivas on kaunis ja sitä kannattaa katsella. Kamerakännykällä siitä ei oikein tahdo saada oikeanlaista kuvaa:

Tähdenlento kestää vain hetken, mutta jos sen nähdessään toivoo, niin toive toteutuu. Tämä on kiistaton tosiasia. Muutama ehto tälle tosin on. Toivomusta ei saa lausua ääneen eikä kukaan mahdollisesta seurueesta saa toivoa samalla kertaa tai arvata omaa toivomustasi oikein. Jaa mitäkö tuli toivottua? Voin sen kertoa, sillä kaikkihan sen arvasivat heti. Toivoin, että pienpetojen pyynnillä voitaisiin vaikuttaa kanalintukantoihin.

En ehtinyt toivoa toista kertaa, enkä nähnyt enää lisää tähdenlentoja. Johtunee osittain siitä, että tuijotin pääosin Garminin näyttöä. Osa tähdenlennoista saattoi sitä paitsi olla suutareita eli esimerkiksi ilmakehän yläkerroksissa poroksi palavia sateen – liittimiä eli tekokuita. Tekokuut ovat tarpeellisia, sillä ilman niitä ei koirametsästyksestä tule enää yhtään mitään.

Syyskuussa voi olla hyvä pyytää supikoiria omenatarhoista. Nämä veijarit nimittäin pitävät omenista.

Superkoira vaanii omenoita

Nyt selvisi kuitenkin se, miksi illan varmimmasta supipaikasta eli muuan omenatarhasta jäi eräksi vain kaksi supikoiraa tavallisen kolmen sijaan. Siinä korjattiin talteen sänkipellolle unohdettu siideritölkki ja huomattiin, että tölkissä on hampaanjälkiä.

Tästä voi vetää välittömän johtopäätöksen, että sivistynyt supi vetelee ennemmin päärynäsidukkaa kuin omenia. Ilmeisesti tölkki olikin jätetty pellolle haaskaksi. Korjattiin se lupaa kysymättä pois. Aika mielenkiintoista sikäli, että olen luullut, etteivät käymisteitse valmistetut siiderit kelpaisi supikoirallekaan. Ehkä niitä varten sitä tehdään.

Seuraavaksi kuva – arvoitus:

Siinä on jäinen kappale Metsän Kuningasta. Ei ole ns. Omaa riistaa, sillä en karhunmetsästyksestä ymmärrä yhtikäs mitään – enkä siten myöskään karhumetsällä käy. Monia karhunmetsästys kiinnostaa, tietenkin siitä syystä, että karhu on hyvää. Muutakaan selitystä en suunnattoman suurelle kiinnostukselle keksi.

Siksi olinkin innoissani saadessani näin ison kyökäleen tätä ehtaa lihaa. Se on kaiken lisäksi säilötty oikeaoppisesti. Ruhosta jollakin sopivalla välineellä, ilmeisesti vannesahalla, irrotettu kimpale on nakattu muovipussiin ja tempaistu pakkaseen. Kerralla ei tätä viitsinyt valmistaa, joten murikasta täytyi irrottaa koepala maistiaisia varten.

Rosellin retkikirves pääsi kirjaimellisesti ensitöikseen karhun leikkuuseen. Yllättävän hyvin homma onnistui ja piiluteräisellä koriste-esineellä sai meistattua kontion kappaleesta siivuja, vaikka se oli lähes syväjäässä.

Karhusta tein käristystä.

Ruokajuomaksi ei löytynyt tähän hätään viintä eikä kattaukseenkaan viitsynyt näin arkena kummemmin panostaa yms. katkeraa tilitystä, mutta.. 

Karhu on ihan hyvän makuista. Tummaa, vahvan oloista lihaahan se on, mutta minusta maku ei mitenkään erityisen voimakas. Ei ollenkaan pahaa. 

Ohtokäristys:

Jäisestä karhusta leikataan siivut, esim. 200 g / ruokailija. Vuole siis mahd. ohuita lastuja, mutta eipä se haittaa, jos joku miehekkäämpi siivu sekaan sattuu. 

Kärvennetään kuumassa valurautapannussa VOISSA. Tämän jälkeen lastut haudutetaan kannen alla. Valurautapata olisi paras, mutta käytin teflon tms. pinnoitettua versiota. Olutta nesteeksi, mausteeksi pippuria, suolaa ja pari pientä nokaretta koskenlaskijaa. 

Kylkeen perunamuussi, puolukkahillo ja juomaksi olut (karhua ei ollut..) taustamusiikiksi  Ennio Morriconen The Surrender (La Resa) ensipuraisun ajaksi. 

Kiurunkieliä lihahyytelössä: Osa 1

Ensijulkaisun suosion perusteella päädyin kirjoittamaan lisää. Sivukäyntien (3 kpl) mukaan joku toinenkin on käynyt lukemassa pintapyynnistä ja mäyrän syönnistä – itseni ja hovikuvaajani lisäksi.

Vaikka tarkoitus ei ole mikään ruokablogi ollakaan, lähtökohtaisesti julkaisen jokaisen jutun lopuksi jonkin riistareseptin, vaikka kertomus ei muutoin ruoanlaittoa sisältäisi. Varoituksen sana kaikille extreme duudsoneille ja hulluille keittiömestareille: - tarkoitus ei ole mennä aina pidemmälle ja läheskään joka kerta ei tulla näkemään lautasella majavanhäntää, supikoiran kirsua tai muuta ötläkettä, vaan pataan päätyy myös normaalien ihmisten käyttämiä riistaeläimiä. Tämän jutun lopuksi tosin valmistetaan erästä kummallisuutta – ainakin joissain piireissä. Ja kummallisuuksia on toki luvassa myös jatkossa, mutta ei aina.

Nykymaailman hengen mukaisesti myös Jagdtraum poimii rusinat pullasta eikä sorru jaaritteluun, vaan mennään ”mulle kaikki heti tänne”- asenteella, siksi tämänkertainen kirjoitus sisältää sirpaleisista ajatuksista kootut johtopäätökset ilman ylimääräistä sanahelinää ja erillisiä päivityksiä.

Ei mitään uutta auringon alla

Kesä on kääntynyt melko pitkälti syksyksi ja kausi on metsästyksen osalta jo avattu. Kyyhkyjahti käynnistyi totutusti 10.8 ja lintulajien osalta vuoroaan odottavat enää merilinnut, peltokanat ja tietenkin metsäkanalinnut joiden pyynti alkaa yhä edelleen perinteisesti 10. syyskuuta jatkuen aluekohtaisista rajoituksista ja lajeista riippuen lokakuun loppuun. Talvella metsäkanalintuja ei saa missään tapauksessa pyytää.

Muuan lintuja katseleva yhdistys tuli ulos kaapista ja julkaisi metsästyslinjauksensa. Tämä linjaus kaiketi tuli joillekin yllätyksenä ja kuulemani mukaan ovat toiset vallan shokissa tästä ulostulosta johtuen. Itseäni ei yllättänyt ja minusta on hyvä, että asioista puhutaan rehellisesti oikeilla nimillä eikä hyssytellen ja selän takana kuiskutellen.

Erittäin nuoret lehtokurpan poikaset pesässään

Minäkin pidän lintujen katselemisesta. Kaikenkokoisten, kaikenikäisten, kesä- ja juhlapukuisten tipujen suhteen olen kaikkiruokainen bongari. Lajivalikoima vaan ei ole nykyisessä asuinpaikassani järin runsas, enkä oikein ole sitä tyyppiä, joka lähtisi tiirailureissuille kovin kauas omilta sijoiltaan. Tässä ei minusta ole mitään väärää, eikä minusta siinäkään, jos joku haluaa muutakin kuin katsella. Siitä minä en tiedä mitään. Tai, minäpä tulen myös ulos kaapista ja heitän tähän oman näkemykseni.

Linnuista voi nauttia muutenkin kuin niitä katselemalla:

Heinäsorsaa salaattipedillä ja punaviinikastikkeessa.

Rakkaudesta tarkkuuteen

Minusta on mukavaa, että luoti osuu maalissa siihen pisteeseen, johon tähtäinristikko näyttää. Siksi olinkin lähes shokissa, kun Norman Oryx 11,7 gramman luodilla ammuttu kolmen laukauksen kasa näytti tältä:

Ennen Oryxi on käynyt Sakossani ns. samaa reikää ja vaikka ampuja ei tässä tapauksessa mikään ruudinkeksijä olekaan, niin väitän, että Norma on lataustaan/luotiaan viime aikoina muuttanut. Itse asiassa kuvan kasan ampui hirvenjuoksun suomenmestari ja muutenkin viimeisen päälle pyssymies, joten ei epäilystäkään siitä, ettei patruuna nykyään käy aseessani yhtä tarkasti kuin ennen. 

Monet ovat todenneet, että ”Kyllä se hirvelle riittää”, niin ehkä hirvelle, mutta ei minulle.

Vihtavuori N110 - piheistä piheimpien valinta?

Itselataaminen on mukavaa puuhaa ja varmaan pitäisi tästä lähtien hirvipaukutkin ladata itse, mutta onneksi keski-eurooppalainen RWS pelasti päiväni:

Tyylikkään näköiset evoluutiot piipussa kelpaa pyyntiin lähteä

Käy lähes  samaan reikään, jos ampuja ei hosuisi (allekirjoittanut - tässä tapauksessa)

Kyyhkynpyynnissä pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan, miltä oikea piekkaripyynti tuntuu. Pienoiskivääri on toki aiempinakin vuosina ollut mukana ja jokunen lintu sillä on pudotettu, mutta useimmiten se on ollut mukana ”kaiken varalta” ja haulikko on ollut pääasiallinen työkalu jahdissa.

Kerrassaan mahtava pyyntimuoto

Pienoiskivääri on siitä mystinen kapistus, että sopivien patruunoiden löytäminen siihen on lähes mahdotonta. Jos joku piekkariinsa tarkasti käyvän paukun löytää, voit olla satavarma siitä, että omassasi se heittää kuulan mihin sattuu normaalilta 50 metrin etäisyydeltä. Vielä hauskempaa on sopivan metsästyspatruunan löytäminen. Melkoisen syvällä kokemuksen tuomalla rintaäänellä voin sanoa, että esimerkiksi kyyhkynpyynnissä pienoiskiväärin luodin tulee olla mallia reikäpää. Muutoin lintu hyvänkin osuman saatuaan siipeää - joskus kauaksikin. Reikäpää vaan ei välttämättä ole niin tarkka.

Löytyi..

Winchesterin ”Tasapää” käy samaan reikään, mutta laukauksesta kaikki (3) kyyhkyt siivittivät istumapuultaan, vaikka osumat olivat hyviä.

Winchesterin Reikäpää pudottaa kyyhkyn istumapuun juurelle hyvästä osumasta, mutta ei ole aivan niin tarkka kuin mainitsemani ”tasapää”. Kyllä se kyyhkylle riittää, vai?

Pyyntikuumeesta

Työperäistä stressiä purkaakseni jäin viikonlopuksi (27.8. – 28.8.2016) kämpille. En uskaltanut lähteä pyyntiin siltä varalta, että rupeaisi harmittamaan. Tunne on tuttu viime vuosien varrelta ja usein siinä vaiheessa on itsetutkiskelun paikka. Lukitsin ovet, suljin verhot ja kävin nukkumaan, sillä väsytti pirusti.

Pitkään aikaan ei yöuniani ole tämä asia vienyt, mutta nyt se tapahtui: - kesän hiljaiselon jälkeen syötillä kävi töpselikärsä. Puhelin alkoi piippaamaan e-mailia aamuyön tunteina ja mikäs muu kuin villisika pönötti riistakameran kuvassa. Eikä kysymyksessä ollut mikään emäsika vaan melkoinen karju. Huomatkaa lähes maata myöten viistävä miehuus.

Möö-ö..täsä mä ny olen

Hetken tuntui siltä, että ei kai se auta kuin lähteä ajamaan 150 km samoin tein, mutta sitten järki voitti ja käänsin kylkeä. Pyyntiverta on siis vielä jäljellä. Ainakin vähän. Pitäisi lisäksi auto jättää 100 metrin päähän ettei tule sanomista. Eikä noin pimeässä näkisi ampuakaan. Paitsi kyllähän sitä näkisi tietysti valonvahvistimen läpi. Tai ei, villisian ruokintapaikalle asetetun kiinteän valonlähteen valossa sen näkisi, mutta ei ole valonlähdettä, eikä villisian ruokintapaikkaakaan. Nyt on, kun sika siinä kävi. Kävi myös supikoira, joten kaikki on asetuksen mukaista touhua. Jatkoin unia.

Mietin, että kellehän tästä nyt voisi kertoa. Pitäisi kai jollekin, seuran maita ja kaikkea. Mutta se on minun sika, en kerro kenellekään. En koskaan.

Aamulla kävin kuistillani kahvilla. Mietin, että miksi en mennyt pyyntiin. Ei sian pyyntiin – vaan ylipäänsä pyyntiin. Nythän on pyynnin aika, ei enää kesä, lehdet kellastuvat ja tippuvat takapihalle. En osannut vastata. Toivoin vain, että viikonloppu menisi ohi ilman, että kohtaan yhtään ihmistä. Ennen kuin kerkesin takaisin sisälle, törmäsin naapuriini, joka kysyi ”Eikö sinua yhtään kiinnosta haravointi?” En osannut vastata mitään muuta kuin: ”Ei, minua ei yhtään kiinnosta haravointi.” Kysyvä ei tieltä eksy.

Ruokapuuhia:

Periaatteena on ollut, että riista syödään pois pakkasesta ennen kuin seuraava kausi alkaa. Riistanlihalle noin vuoden säilytysaika alkaakin ehkä olla jo lähellä maksimia, riippuen tietysti vähän muutamista seikoista. Vakuumissa säilynee pitempäänkin ja esimerkiksi kyyhkyyn ei minun mielestäni pakkasen maku tartu niin helposti kuin vaikka vesilintuihin.

Perimätiedon mukaan suomalaiset ovat ennemmin kuolleet nälkään kuin syöneet tätä riistaa. Nykyään asianlaita lienee toinen sillä sanotaan, että ”nälkäinen syö vaikka jänistä”. Pakkasesta löytyi vielä viime syksyn jäljiltä jäniksen fileetä ja kuten näkyy, pakkaus on tehty kiireessä minigrip – pussiin eikä siihen ole muistettu edes mitään kirjoittaa. Epäilisin kuitenkin, että jäniksen filee pussista paljastuu. Mieleen palautui ko. pyyntitapahtuma – ja muistan senkin, että olen muut osat syönyt heti tuoreeltaan. Fileet oli tarkoitus säästää erikoisia tapahtumia varten, mutta ei niitä sitten tullutkaan, joten on tämä nyt syötävä itse.

Pussin sisälle on muodostunut jo jonkin verran jääkidettä ja hilettä

Minun mielestäni jäniksen filee ei kuulu mihinkään karjalanpaistityyppiseen pataan, vaan sitä on ruokapöydässä kohdeltava arvoisellaan tavalla, kuten mitä tahansa muutakin fileetä pl. majava, mäyrä ja pari muuta. Näin ajatellen valmistus on aina yksinkertaista. Fileet paistetaan pannulla mediumiksi ja annetaan hetki vetäytyä folion sisällä. Jälkimmäinen vaihe ei välttämättä ole tarpeen, mutta näin olen itse useimmiten toiminut.

Eli. Ensin kalvot pois mahdollisimman tarkasti ja lihaa säästäen. Fileerausveitsi on varmaan nimensä mukaisesti paras työkalu, itse jouduin turvautumaan Tommi – puukkoon. Saavutin kohtalaisen lopputuloksen.

Kysymys on lähinnä lisukkeista. Lohkoperunat, ne toimivat aina, vaikka nykyään perunaa haukutaan ravintoköyhäksi, mitä se varmaan onkin. Näissä ei kannata mielestäni mennä siitä missä aita on matalin ja hommata pakastealtaasta E-koodi-vitaminoituja lohkiksia, vaan lohkoa ne itse jauhoisista perunoista (usein punainen pussi kaupassa, luulisin).

Eli perunat lohkoiksi, hillitön määrä öljyä ja perunamaustetta sekaan. Nämä paistetaan uunissa 200 C niin kauan, että ovat kypsiä. Usein 45 min – 1 tunti riittää. Lopputulos on aina parempi kuin pakastelohkoperunoissa.

Jäniksen kanssa syödään porkkanoita. Aikoinaan opin laittamaan porkkanat tähän tyyliin. Ei voi epäonnistua ja maistuu hyvältä, jos porkkanoista ylipäänsä tykkää. Öljyä kattilaan, porkkanat ohuiksi viipaleiksi ja paahtamaan. Mausteeksi riittää basilisko.

Fileet paistetaan pannulla molemmin puolin muutaman minuutin ajan riippuen halutusta kypsyysasteesta. Liian vähän ei käytännössä voi paistaa, edellyttäen, että pannu on kuuma, joten 2 + 2 minuuttia mielestäni hyvä. Sitten folioon ja pippuria sekä suolaa päälle.

Kastikkeita näyttää olevan kaupassa melko moneen lähtöön. Niitä saa valmiina kermapurkkien mukana. Varmasti ovat hyviä, en ole kokeillut. Jäniksen kanssa tein yksinkertaisen kermakastikkeen. Siihen tulee kuohukermaa, sinappia, ketsuppia ja pippuria. Kuulostaa ällöttävältä, mutta on yllättävän hyvää, varsinkin jos ei nyt millään jaksa ruveta vääntämään lihaliemestä ja punaviinistä oikeaa kastiketta – jota minä ainakaan en osaa tehdä oikein.

Annos lautasella. On helppoa ja nopeaa - alle tunnin kattaus. Vuorisaarnaksi tältä erää riittäköön seuraava:

 - Älköön kukaan laittako jäniksen fileitä pataan, laittakaa pataan jäniksen koivet!

Vemmelsäären vilettiä Virastotien virallisen Vallesmannin valmistamana: 1-2 henkilöä

Yhden lähes ylivuotisen jäniksen ulkofileet

porkkanaa

perunoita

kuohukermaa

sinappia

ketsuppia

pippuria

perunamaustetta

basilikaa

suolaa

voita paistamiseen

öljyä perunoihin

Lohko jauhoiset perunat. Nakkaa kippoon. Lorauta öljyä sekaan sekä perunamaustetta. Sekoita hyvin. Laita perunat uunipellille ja uuni kuumenemaan 200 C. Poista jäniksen fileestä kalvot mahdollisimman tarkasti. Viipaloi porkkanat 2millin siivuiksi. Perunat uuniin. Laita öljyä kattilaan ja levy päälle. Porkkanat kattilaan paahtumaan, mausta basilikalla. Tee kermakastike. Kun perunat, porkkanat ja kastike ovat valmiit, laita levyt ”ykköselle” ja ota uuni pois päältä. Paista fileet voissa kuumassa valurautapannussa. Rakenna annokset lautaselle ja syö omassa seurassasi. Tästä kyllä riittäisi kahdellekin, mutta minkäs teet.

Syksy on sadonkorjuun aikaa, nauttikaamme siitä ihmiset! 

N. rustica